Täydellinen laukku

Huokaus... Kattokaa nyt sitä! Eikö se vain olekkin kaunis laukku. Kyllä tätä jos mitä kannatti odottaa vuoden verran!

Siinä se nyt on... Enää ei tarvitse kattella sitä oikiaa, kun sen on jo löytänyt. Nam!

Päivän asu (viikko sitten...)

Vihdoinkin sain tännekkin aikaaseksi näitä asukuvia, tosin viikon jäljessä... Mutta sain kuitenkin, huolimatta ajan puutteesta, kadonneesta USB- johdosta ja takkuilevasta koneesta (plus siihen vielä mun todella hyvät hermot...)!

Ruutupaita tuli ostettua Tampereen Ginasta viikko sitten lauantaina. Lupasin kyllä itselleni etten ostaisi yhtään mitään, mutta kuinka ollakkaan, käteen jäi ruutupaita, silkkikauluspaita ja UNELMIEN LAUKKU! Sellainen laukku on aitoa nahkaa, konjakin ruske ja iso! Se on juuri se laukku, jota olin kytännyt vähintään vuoden päivät jo seinäjoen Vero modassa ja nyt se on MUN! Hinta tosin kirpaasi vähän enemmän kuin vähän, mutta annoin itselleni luvan, koska 1. Vuosi on pitkä aika odottaa ja kytätä unelmiensa laukkua ja 2. Olin säästäny rahaa jo hetken aikaa ja nyt mulla oli varaa ostaa se. Kuvaa siitä sitten myöhemmin... <3

Niin, tosiaan, tuo ruutupaita on ollut varsinainen pelastaja, koska pukeutumiseen panostamiseni ei ole vieläkään oikein kohentunut, niin tuon voi vain heittää päälle ja näyttää silti vähän edes ihmiseltä. :) Rakastan muutenkin ruutupaitoja, mutta en tajua miksi tämä on nyt se ainut mun vaatekaapissa... o_O

Elokuvia, elokuvia

Tämä viikonloppu on mennyt tähän asti Elokuvateatteri Matin-tuvalla ja tulee loppuun asti menemään. Viidennet Filmifestivaalit on siis kyseessä ja viidennen kerran meikäläinen on täällä muun rytmiryhmän kanssa kökkä hommissa. Voinpa todeta, että onneksi nämä on vain kerran vuodessa näin hommissa olijan näkökulmasta katsottuna. Jos saisi itsekkin nauttia vain elokuvista niin kyllähän tämä useammin voisi olla.


Mutta ei kuitenkaan. Kameran takana meikä viettää tämän kertaiset festarit. Kyllä, saan nyt oikein luvan kanssa leikkiä paparazzia! Mikäs sen mukavampaa! :D

Nyt ei ole ihan ajan tasalla olevia kuvia, koska niitä on jo kertynyt rapiat 700 ja en millään ehtisi niitä siirtää koneelle... Ja tämä koneeni saattaisi vaikka heittää veivinsä siitä kuormituksesta. ;) Mutta huomenna lisää! Adios!

Paisunut pullataikina tässä, hei!

Joo, en todellakaan ole noudattanut aikaa sitten aloittamaani kunto-ohjelmaani! Syynä on nyt ollut kaikki muut elämän käänteet ja murheet... Jotenkin kummasti kaikki sellaiset vaikuttavat mun syömiseen ja liikkumiseen... Ja nyt ei todellakaan näytä hyvältä! Tilanne on nyt sellanen etten uskalla mennä edes puntarille, jotta säästyisin itkupotku-raivareilta ittelleni. Saattaisin pelästyäkkin aika roimasti puntrin lukemaa ja sen jälkeen eristäytyä jonnekkin koloon ylhäiseen yksinäisyyteen. Mua alkaa itteäni oikeasti hirvittää, koska vedin juuri jotkut vanhat lökäri farkut jalkaan ja ne meni sitten juuri ja juuri jalkaan! Ja ne ovat aina olleet pikkuisen isot, että ne on saanut vetää vähän kireemmälle pysyäkseen ylhäällä... Nyt vois ne hälytyskellot soida!

Prkle... Kuinka ihminen voi kaikkien elämän mullistuksien antaa vaikuttaa kroppaansa!? Just tällästen asioiden takia mun paino jojottelee ylös ja alas koko ajan, eikä se ole mitään tervettä touhua... Ja nyt on sellainen tilanne ettei omassa kropassa ole hyvä olla. Todellakin pidän kurveista, enkä haluaisi olla mikään pikku-pojan kroppainen laiheliini, koska sellaista minusta ei saa. ( ei sitten oteta siellä haukkumisena näitä mitä tässä annan esimerkeiksi... Ilmaisen asiat näin karrikoidusti, jotta ajatus menisi perille...) Nyt on vain sen verran tullut lisää ylimääräistä, että näytän lähinnä ilmapallon nielleeltä... nestettäkin on naamavärkkiin tullut mukavasti! Tällä hetkellä en pidä lainkaan peilikuvasta ja sillä siisti. Asiahan ei tänne valittamisella muutu miksikään, mutta on ainakin asia jonnekin todistetusti ilmaistu. Tiedän, ettei nyt saisi ottaa mitään kaameeta laihdutuskuuria ennen joulua ja varsinkaan ennen kirjoituksia! Ei se eläminen inhoamassaan kropassa kuitenkaan sen parempi vaihtoehto ole....

Muodot vissiin kateissa Taralla....?

Ei stana... Nyt jotain muutosta tähän ja PIKKUUSEN NOPIAA!

Minkä värinen pää sitten...?

Alkuun anteeksi tämä pieni muotoinen hiljaisuus, on ollut taas kaiken maailman töitä, koulujuttuja, Joulupuoti asioita ynnä muita, ynnä muita... Mutta ei niistä sen enempää!

Niin, minkä värisen pään sitä nyt värjäisi? Tai, no, Parempi ehkä kysyä, että mikä punaisen sävy tällä kertaa? Oon niin eritysen tykästynyt siihen, mutta en haluaisi olla taas joku imitaatio paloautosta... Kyllä, mulla on ollut sellainen räiskyvän punainen pää! Ja nyt, kun katsoo esimerkiksi tuota vanhaa kuvaa ittestäni mustapäänä, niin ei se kyllä oikein ole ehkä niin hyvä kuin silloin kuvitteli... Voi jumaleissöni, ku mulla oli tos kohtaa vielä lyhyetkin hiukset! Nyt vasta tajusin kuinka paljon ne on kasvanu tässä yhdeksän kuukauden aikana! :D

Mut on ne hiukset silti aika hitaasti kasvanu... Kun miettii, että nyt ne on pikkuusen yli olkapäiden, niin ei ne kuitenkaan hirveän nopeasti ole kasvanu... Mutta sitten on jumankauta niitä ihmisiä joiden hiukset kasvaa sen puolitoista senttiä kuukaudessa! SE ei voi olla normaalia... Salaa olen heille kateellinen, mutta en sitten kuitenkaan... ;)

Joka tapauksessa sieltä kaupasta jää käteen joku punaisen sävyinen väri... No, voi EHKÄ tulla joku muu, mutta yksi väri on varmasti poissa laskuista. Nimittäin erittäin vaalea. Musta ei tule tänä päivänä blondia, eikä tule koskaan tulemaankaan! Se on vissi! :D

P.S. Yksi syy tähän mun postaushiljaisuuten on mun läppärini näytön mahtava näkyvyys... Voin kokemuksesta sanoa, että läppäriä ei kannata jättää lattialle kaiken muun roinan alle. Sen päälle voi vaikka astua... :D

Mikä on, kun ei ahdista!?

Mahtava tunne ollu koko päivän... On vain hymyilyttänyt koko päivän huolimatta puoli kuuden herätyksestä, puolentoista tunnin ajomatkasta vieden sisko kouluun ja keretä itse kouluun kahdeksaksi, josta sitten töihin iltavuoroon. Jotakin olisi voinut ketuttaa, mutta mua ei! On ollut sellanen mahtavan helpottunut olo, vaikka jotkin asiat vielä mietityttää. Sellanen olo, että mikään ei voi viedä nyt tänään tätä tunnetta multa ja ettei kukaan voi mulle mitään! Tämä on niin harvinainen tunne itselläni, että sen takia tuollainen peripohjalainen lausahdus otsikkona on osuva.
Mutta on vain hymyilyttänyt ilman syytä. Ei ole ollut sen ihmeempiä syitä. Tai ehkä sen takia vähän, kun alkaa tuntua, että kaikki järjestyy parhain päin koko ajan. Ehkä on hymyilyttänyt aitojen ihmisten takia. Sellaisten, jotka oikeasti välittävät. Tai, että mulle tärkeä ihminen tuli tänään kotiin. Tai, että en ole menettämässä minulle erittäin tärkeää ihmistä. Ehkäpä se, kun uusi inspiraatio piikki ajoi mut taas ompelukoneen ääreen. Voi olla, että hetkellinen tyytyväisyys ulkoiseen minääni jatkui koko päivän. Ehkä sain tänään olla täysin oma itseni ilman, että tarvitsi miettiä muiden ajatuksia siitä. Tai sitten vain muut ovat hymyilleet mulle tänään, jolloin itseänikin alkaa hymyilyttämään. Nuo kaikki edelliset voivat olla syynä, mutta tärkeintä tässä on ollut, että oon vain hymyilyt ja ollut hyvällä päällä. Ja vielä enemmän on hymyilyttänyt, kun olen saanut muut ihmiset hymyilemään. Miksi me ihmiset ei hymyillä yhtään sen enempää? Onhan hymyily toiseksi paras asia mitä huulilla voi tehdä. :)


Hahaa, nyt varmaan tuumaatte, että mikä tuolle nyt on yhtäkkiä tullu. No, eipä oikein mikään. Huonot päivät vain vaihtuneet hyvään oloon? Ihan sama, tänään on vain ollut hyvä olla. Tälle tunteelle ei nyt löydy muita sanoja. Ehkä ei tarvitsekkaan ettei se tunne sitten katoa, kun sitä yrittää järkeistää. Eihän kaikkea tarvitsekkaan järkeistää, eihän? Joskus jostain mahtavasta menee se "jokin", kun sitä yrittää järkeistää. Silloin se ei enää ole mitenkään erikoinen. Joten jätetäänkö joidenkin asioiden järkeistäminen? :)
Ja päivä olisi ollut vieläkin parempi, jos olisin saanut KAIKKI tärkeät ihmiset lähelleni ja kertoa heille kuinka tärkeitä he ovat minulle.
Tänään olen ollut oma itseni. Ja aion jatkaa sitä. Toivottavasti se erittäin tärkeä ihminen huomaa sen. :)

Murehtimisen arvoinen elämä?

Kaikki aina sanovat, että murehtiminen ei ole koskaan kannattavaa. Siitä tulee vain pää kipeäksi, itselle paha mieli ja eikä enää näe kuin sen murehdittavan asian. Sanovat myöskin, että ei elämää kannata kuluttaa murehtimiseen. Varmasti kaikki sen tietävät. Mutta on meitä jotka murehtivat asioista niinkin paljon, että ne  asiat ovat jo muidenkin asioita. Ja minä ainakin olen yksi niistä. Erittäin paha sellainen.
Elämä heittelee kaikilla joskus ja sitä jää aina murehtimaan kaiken näköisiä asioita, mikä voisi helpottaa elämän heittelyä. Joskus sitä miettii päänsä kipeäksi ja tuntuu, että on ihan yksin eikä kukaan ymmärrä miltä itsestä tuntuu juuri silloin. Sitten sitä murehtii muita etteivät he murehtisi juuri sinusta. Eikö kuulostakin hankalalta ja vähän kieroltakin? Tälläisten tuntemusten takia murehtiminen on yhtä kannattavaa kuin syömättä ja nukkumatta jättäminen tai istensä vahingoittaminen. Eikö? Mutta miksi sitten se tuntuu pitävän kaiken pahan poissa ja elättävän toivoa edes pikkuisen? Tuntuu, että kun murehtii, niin kaikki on hallinnassa. Mutta ei ne asiat kuitenkaan suju yhtään sen paremmin murehtijoilla kuin niilläkään jotka eivät murehdi. Oletteko oikeasti huomanneet? Ihmiset, jotka eivät murehdi, voivat paremmin. Mutta miten he sen tekevät, niin sen kyllä HALUAN tietää!
Miten opettaa märehtijöiden kuningasta olemaan murehtimatta? No, enpä tiedä, kertoisin heti, jos vain tietäisin! Mutta sen nyt ainakin tajusin ettei se mitään muuta vaikka kuinka märehtisit asioita ylhäisessä yksinäisyydessä. Tai sitten jopa muidenkin seurassa. ( JIPPII, mikä älynväläys! Samanlainen älynväläys, kun tajusi vihdoin olla vertaamatta itseään ystäviini, jotka ovat huimasti itseäni pienempiä, koska en koskaan vain voi olla sellainen. Miten noin yksinkertaista asiaa ei voi tajuta heti? Mutta oli muuten helpottava herääminen!) Mutta eikö se ole jo askel eteenpäin, että tajuaa murehtimisen olevan turhaa? Sellainen varsinkin, jolloin miettii niin sanottua elämänsä CV:tä. Että elämä näyttäisi hyvältä sitten joskus muisteltuna. Tyyliin "minun pitäisi urheilla, koska niin kuuluu olla", "minun pitäisi opetella kieliä, koska se on arvostettua", "minun pitäisi osata sitä, tätä ja varsinkin tuota, että minua arvostettaisiin". Tuttua? No, mulle ainakin. Murehtiminen siitä, minkälainen pitäisi olla, on ihan täyttä bullshittiä! Tiedän sen, mutta teen sitä joskus itsekin. Myönnän. Mutta olen tietoisesti pyrkinyt vähentämään sitä. Se on nimittäin erittäin kuluttavaa.
Jotkut asiat taas tuntuvat murehtimisen arvoisilta. Paskat, sellaisia asioita ei pitäisi edes olla! Se on eri asia, että miettii ja pohtii sen arvoisia asioita, mutta märehtimään ei saa jäädä. Näin mulle sanottiin ( tosin tämä oli hiukan karrikoidusti ilmaistuna...). Ja käskettiin vaan ANTAA MENNÄ! Itsestäni se tuntui aluksi typerältä, koska silloin muka vain yrittää sivuuttaa asian ja jos asiaa oikeasti miettii, meneminen tuntuisi teennäiseltä. Typerää, Tara, typerää. Murehdin taas sitä, että ihmiset luulisivat minun unohtaneen murehdittavan asian, jos en koko ajan näytä masentuneelta ja pohtivalta. Etten pitäisi asiaa minään. Mutta ei se tietenkään tarkoita sitä! Oonko vähän seko? Vähä ehkä pitää olla...

Ei, ei elämää ole tarkoitettu murehtimiseen. Ei todellakaan. Pitää vaan antaa mennä ja tehdä juuri niinkuin itsestä parhaimmalta tuntuu! Kyllä muiden puheita ja neuvoja voi kuunnella, mutta loppu on itsestä kiinni. Se on sun elämä ja tää on mun elämä ja mä elän sen niinkuin mä haluan. Murehtimatta.

P.S. Ja kaikki te rakkaat ihmiset, jotka ehkä luette tämän, niin mulla ei ole hätää. Don't Worry! Piti vain saada purkaa ajatuksia. :)

Laiskiainen

Sellanen musta on tullu nyt vaatetuksen saralla. Tai no, väliaikaisesti ainakin. Mikä siinä on, kun alkaa jollakin tavalla taas kuntoilemaan, niin vaatetukseen panostaminen jää vähemmälle? Emmä nyt kuitenkaan missään verkkareissa kulje! Kyllä ne farkut on tullu vedettyä jalkaan ja laitettua ihan peruspaitoja päälle. Tarkoitan tässä nyt sitä, että mitenkään erikoisemmin en ole nyt pukeutunut, en ole nyt vain jaksanut miettiä. Mutta ehkä se tästä taas jossain kohtaa...

No, vaikka se päivittäinen vaatteiden miettiminen on jäänyt vähän vähemmälle, niin olen kyllä sitten panostanut ruuanlaittoon. Ja jotenkin nyt on ruvennut tekemään mieli kaikkea sellaista, joissa on normaaliversioissa viljaa... Ja meikähän ei pysty oikein enää syömään sellaisia ruokia... Ja tässä kohtaa haluan painottaa, että en syö mitään leipää, pastaa ynnä muita sellaisia jotka on tehty VILJASTA! En siis karppaa millään muotoa. Jos karppaisin, en söisi mitään missä on HIILIHYDRAATTEJA. Ja kyllä tähän napaan on uponnut ihan mukavasta kaikken sorttisia karkkeja ynnä muita sellaisia sokeripommeja. Mutta myönnän etten ole aivan täysin viljattomalla ollut, kyllä muutamat keksit on tullut vedettyä, parit kaakut kanssa ja jokunen pitsakin on kadonnut lautaselta. Nuo ovat olleet ihan tietoisia valintoja ja se on ollut sitten oma häpeä, kun illalla kärvistelee kipeästä mahasta. Ja se kanssa sitten näyttää siltä kuin olisin plussapallon niellyt jälkiruuaksi.
Mutta siihen ruuanlaittoon takaisin... Tein tässä lauantaina itselleni parit hampparit ihan alusta alkaen itse. Piru kun oli hyvää vaikka itse sanonkin!

Tein pihvitkin itse. Ja sämpylänkorvikkeina toimikin sitten gluteenittomat leivät, jotka eivät olleet yhtään pahoja, kun niitä vähän paistoi paistinpannulla. Mun mielestä kannattaa nähdä vaivaa hampurilaisten eteen, koska on ne vaan sata kertaa parempia kuin ne Atrian valmishampparit joihi tulee lykättyä vain sinappia ja ketsuppia. Tuo näyttääkin paremmalta kun se vain kasvaa ja kasvaa korkeutta, kun koko ajan keksii lisää kaikkea mitä säpylöiden väliin voi lykätä pivhiEn lisäksi. Nimen omaan PIHVIEN lisäksi. Omnomnomnomnomn......
Myönnytys tähän loppuun vielä... Jatkoin pikkuisen tuota hampparilinjaa grillillä eilen, mutta gluteenittomat leivät sai jäädä. Piru vie kun oli hyvä pekonihamppari, mutta pahoitteluja satoikin sitten vatsaparalle....

Pehmeän ihon salaisuus

Jos nyt en kuitenkaan rupeaisi kosteusvoide mainostajaksi.... Mutta olen oikeasti löytänyt henkilökohtaisen keinon saada ihosta pehmeän. Ja ei siihenkään mennyt kuin muutama kymmennen hukkaan heitetty purkki, hukkaan heitettyjä euroja ja varsinkin niitä hermoja! Mutta kun jaksaa vain etsiä, niin eiköhän se löydy. Mun omat keinoni on löytynyt, mutta voi jumaleissöni, kun ihmisestä voi tulla riippuvainen jostain purkista!

Siinä mun riippuvuus. Tuoksuu aivan ihanan makealle, jos sattuu tykkäämään makeasta hajusta ja tuoksu on aika voimakaskin. Hyvin tuoksuu vielä aamullakin sheapähkinälle, jos läträä illalla niinkuin minä. Mikä parasta, tätä ei tarvi paljoa ja se imeytyy hyvin. Ennen en laittanut minkäänlaisia rasvoja, mutta nyt en pysty olemaan, jos suihkun jälkeen ei saa rasvata koko kroppaa.

Parhaimman lopputuloksen olen saanut, kun olen vihdoin uskonut, varsinkin Trendi -lehden, että viikottainen ihon kuorinta oikeasti toimii! En ole jaksanut aina uskoa näihin kotikonsti-kauneus-kikkoihin ja olen pitänyt niitä vaivalloisina, mutta ei se paljoa aikaa vie, kun kerran viikossa jaksaa suihkussa karhealla kuorintahanskalla hinkata koko kropan. Viikottainen kuorinta poistaa jopa niitä iholle muodostuvia näppylän tapaisia, jotka pilaavat koko ihon sileyden. Ja erityisesti kuorinnan jälkeen on ihana levittää sheapähkinäöljyä rasvaa! Eikä se miltään vaivallioselta enää tunnu, kun sen on saanut jo rutiiniksi itsellensä. Siitä siinä vain on kyse.
Ei se sitten ollutkaan mitään salatiedettä se pehmoinen iho. Voin oikeasti erittäin itse kriittisenä ihmisenä oikein sanoa, että ihoni on lähes yhtä pehmeä kuin vauvan pylly. No, ei nyt ihan kuitenkaan, mutta sinnepäin... Ei nyt sentään liioittelemaan ruveta! Mutta on se pehmeämpi kuin aiemmin. Minä tykkään!